Jotakin

Kuva: Pinterest

Heips kaikille, ja suloista joulua <33

Mä oon vihdoin ja viimein palannut mun tauolta, joten postausväli pitää ottaa puheeksi. Sanoisin sen olevan 6-8 päivää, eli koitan julkaista viikonloppuisin aina jotakin. Anteeksi kuitenkin jo etukäteen, sillä mä tiedän tulevani lipsumaan tästä jonkin verran :’)

Ja sitten itse tarina. Varmastikin moni ajatteli suurinpiirtein näin:
”Helmi on varmaan keksinyt jotain jouluista luettavaa!”
”Sieltä tulee varmaan joku joulutarina.”
”Luultavasti Helmi on kirjoittanut jotain jouluista, kun se on sellainen jouluhypettäjä!”

Kahteen ensimmäiseen ei. Viimeiseen ei, ja kyllä. 

Mä tiedän, että te odotitte multa jotain jouluista, ja ehkä joku saakin tästä jotain jouluista väännettyä. Valitettavasti mä en kuitenkaan saanut teille mitään iloista Grinchin versiota (vaikka elokuva tässä kylläkin mainitaan). (Käykää lukemassa ilmoitustaulun (sille pitää muuten keksiä joku lyhyempi lempinimi, laittakaa ihmeessä ehdotuksia kommentteihin :D) viimeisin päivitys, sieltä saatte mm. tietää mitä on tämä mystinen ”jotakin”.)


Jotakin

Tänäkin yönä mä istun puiston penkillä kolmelta aamulla. Tänäkin yönä. Koska mä en ole vieläkään päässyt susta yli.

Mun ajatukset ajelehtii siihen iltaan, kun me oltiin joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi teillä katsomassa Grinchiä. Siellä oli mukavaa, eikä mua olisi haitannut ollenkaan, mutta sun mielestä sun pikkusiskojen ravaaminen tilasta toiseen oli hermostuttavaa. Tai ehkä se ei ollut niin, sä halusit vain kahdenkeskistä aikaa. Mä en oikein muista, koska sinä yönä mun ajatukset keskittyi vain siihen yhteen asiaan.

Silloin sä sait idean, joka raastaa mun sydäntä joka yö. Me lähdettiin puistoon, koska kello oli vasta jotain yhdeksän. Mulla ei ollut takkia mukana, ja mä tiesin, että mä tulisin saamaan keuhkokuumeen tai jotain. Mutta en mä välittänyt.
Myöhemmin mä tajusin, että ehkä säkään et.

Me istuttiin puiston penkillä pitkään. Välillä me juteltiin, mutta suurimman osan ajasta me vaan istuttiin toistemme kainalossa sellaisessa hiljaisuudessa, joka voi olla intiimimpää kuin syvimpien salaisuuksien kertominen. Silloin oli se ilta, kun sä sanoit ekan kerran rakastavasi mua.

Tai oikeastaan silloin oli jo yö. Me oltiin istuttu puiston penkillä varmaan muutama tunti. Kummallakaan ei ollut ollut kelloa, mutta mä muistelisin että olisin kuullut kellon lyövän jossakin kaukana kahtatoista. 

Mä hytisin silloin jo ihan kunnolla, ja olin juuri ehdottamassa lähtöä, kun sä laitoit sun takin mun harteille ja sanoit sen.

”Mä rakastan sua, Sophie.”

Sen jälkeen mulla ei ollut enää kylmä, mutta se ei johtunut sun untuvatakin lämmöstä.

Myöhemmin mä aloin huomata, kuinka sä aloit etääntyä musta. Mä yritin aina kuroa välimatkan takaisin umpeen, mutta sä hyppäsit aina isompia askelia eteenpäin. 

Meidän suhteen alussa sä sanoit puhelun loppuessa: ”Heippa, oot rakas”. Sen jälkeen mä kuulin enää pelkän ”heipan”.

Sitten sä et enää vastannut mulle, kun mä sanoin rakastavani sua. Sä vain hymyilit vaivaantuneesti ja vaihdoit puheenaihetta, ihan kuin mä olisin peili, jolle voisi harjoitella tekohymyä.

Niin. Lopuksi sä lopetit sen kokonaan. Mä en enää saanut sulta hyvänyön viestejä, suudelmia tai pieniä pusuja. Sä et enää edes halunnut pitää mua kädestä.

Ja aika katkeraa, että suunnilleen vuoden päästä sun ekasta rakkaudentunnustuksesta sä sanoit mulle sillä samaisella penkillä, että me ei kuuluttu yhteen. Että sä et enää rakastanut mua. 

Nyt mä istun taas täällä. Täällä puiston penkillä, missä kaikki tapahtui. 

Ja joskus musta tuntuu, että meille oli tarkoituskin käydä näin. Että sä olit kuitenkin oikeassa. 

Mutta silti mä haluaisin kuulla sen vielä kerran.

”Mä rakastan sua, Sophie.”

Kommentit

  1. Ensinnäkin pitää sanoa, että ihanaa kun palasit tauolta! 🤍 Sun tekstejä on ollut ikävä, eikä mitään väliä oikeasti miten pitkä sun postausvälistä tulee olemaan, koska tärkeintä on se että oot taas täällä! :)

    Ja sitten tämä teksti. Mä en tiedä mitä mä tästä sanoisin - ei ehkä sun parhaita mutta muuten tosi hienosti kuvailtu! Mun lempikihtia oli esimerkiksi se "kuin mä olisin ollut peili jolle harjoitella tekohymyä"; siis niin hienosti kuvattu! Sitten on ihan sellainen oma-mielipide-juttu, että en oikein tykkää puhekielellä kirjoitetuista teksteistä. Tähän ei kannata kiinnittää mitään huomiota, koska tämä on ainoastaan mun mielipide, mutta ajattelin sanoa, että se vei mun kohdalla tämän tehoa. Mutta hei, hyviä puolia tässä on ehdottomasti se asia yksinkertaisesti, että tämä kertoja istuu aina sillä samalla puistonpenkillä. Se on jotenkin niin hieno pikku yksityiskohta ja kuvaa sitä kaipuuta.

    Hmm, tällainen romaanikommentti tällä kertaa. Mitenköhän siinä nyt niin pääsi käymään? Mulla on nyt oikein kunnon kommenttihetki :D Mutta hei, ihanaa että palasit tauolta kertaa 2! 💜

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aww, tää lämmittää mun sydäntä P-A-L-J-O-N. Kiitos <33
      Tiedän, tämä ei ollut mun parhaimmistoa, mutta veikkaisin, että ne paranee tästä pikku hiljaa, kun kirjoittelen aktiivisemmin :) Puhekieltä saattaa näissä tarinoissa näkyä vähän useamminkin, joten moni mun tulevista postauksista ei välttämättä ole juuri sulle tarkoitettuja. Koitan kuitenkin kirjoittaa jossain vaiheessa tänne myös kirja-arvostelun tai jotakin muuta, ja onhan mulla nyt myös julkaistu K&K:n spessupostaus 😌
      Romaanikommentit on ihan parhaita, kiitos oikeasti paljon! Olet ihana 🤎

      Poista

Lähetä kommentti

Heips, Täällä Kastehelmi! Olisi ihanaa, jos kommentoisit, sillä palaute on suuri apu kirjallisessa kehittymisessäni. Niin positiivinen kuin negatiivinenkin käy, kunhan se on annettu ilman kiroilua tai rumaa kieltä. Kiitos, te kaikki upeat siellä! <33

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ilmoitustaulu

Ideoita kirjoittamiseen

Tarinablogilaisten Vain elämää