Tekstejä pimeiltä illoilta

Kuva: Pinterest


Hellou!

Sori taas vähän venähtäneestä postausvälistä. Aika on mennyt pitkälti Harry Pottereita kuunnellessa, ja joskus vaan on sellainen fiilis, että ei tee yksinkertaisesti mieli kirjoittaa. Mulle on itselleni helpoin kirjoittaa surullisista aiheista, ja silloin kun niistä kirjoittaa, joutuu asettamaan itsensä alttiiksi surulle ja tuskalle ja havainnoillistamaan sen olemassaolon. 

Joo, sori, vähän syvällistä. :) 

Mun oli tarkoitus julkaista tämä kolme päivää sitten, mutta mä tajusin, että eihän tämä ensimmäinen teksti riitä tarinapostaukseen yksinään. Runoissa on eri asia, mutta - tarinat on tarinoita. Niimpä mä siis kirjoitin toisenkin tekstin, ja niinkuin ajasta ehkä onnistutte päättelemään, motivaatio oli vähän - kröhöm - hukassa.

Vielä ennen kuin alatte lukemaan, mä haluan sanoa, että mä en ole näiden kummankaan tekstin henkilö. En halua, että te kuvittelette niin. Tämä ei siis missään nimessä ole syytös, enkä väitä, että te olisitte niin tehneet, mutta mä en halua väärinymmärryksiä. Kiitos, kun ymmärrätte ja oon pahoillani, jos kuulostin syyttävältä tms.


Ensimmäinen teksti (ilman nimeä)

Tää oli yksi niistä harvoista päivistä, kun mua ei katsottu oudosti, kun mä vaelsin yhden aikaan kadulla. Tietenkin sillä oletuksella, että ohikulkijat ei nähneet mun itkuisia kasvoja tai tajunneet sitä, etten mä tiennyt itsekään, minne mä olin menossa. 

Mun korvat havaitsi taas yhden uuden raketin jossain taivaalla, kaukana mun yläpuolella, ja mä kiihdytin vauhtia. Ilotulitukset oli vielä ihan okei, mutta vain silloin, kun mun sirpaleet oli liimattu sillä Tigerin superliimalla yhteen. Silloin kun mä olin palasina, ne vaan ahdisti mua lisää.

Mä vilkuilin koko ajan mun taakse, etten varmasti näkisi sua täällä. Tai en mä tiedä. Ehkä mä vilkuilin siksi, että halusin sun näkevän mut. Ainakaan sä et odottanut näkeväsi mua. Sä tiesit, että mä en olisi tullut tänne. Mutta sun tuntema minä oli vielä koossa, ilman säröjä.

Yhtäkkiä mut valtasi väsymys, ja mä lysähdin kerrostalon seinää vasten ja kaivoin sytkärin ja tupakkaa mun verkkarin taskusta. Siinä kylmää talon seinää vasten pilveä puhallellessa mä istuin varmaan vartin, ja katoin pimeyteen mitään näkemättä. Mua ei kiinnostanut, vaikka mun ohi kulki monta lapsiperhettä, jotka mulkoili mua sillä tavalla, että ne varmaan luuli mun olevan kodista ulos heitetty nuorisorikollinen tai jotain. Kodista heitetty; check. Nuorisorikollisesta tosin puuttui vielä rasti. Paitsi jos kysyi äidiltä. Sen mielestä mun luokse pitäisi varmaan kutsua ankeuttajat imemään mun sielu pois. Musta kuitenkin tuntui, että ankeuttajat ei tykänneet sirpaleista niiden suussa. Ne saattaisi tuntua aika teräviltä.

Vihdoin ja viimein mä nousin ylös ja lähdin mun likaista, pientä vuokrakämppää päin. Meidän koululaisilla oli varmaan miljoonia bileitä käynnissä just tällä hetkellä, mutta ei mua huvittanut ilmaantua kenenkään puolivieraan ovelle tän näköisenä. 

Kun mä olin lampsinut mun asunnolle, mä huomasin, että mun ovi oli auki. Aluksi mä kuvittelin, että siellä oli murtovaras, mutta sitten mä tajusin antaneeni vara-avaimet isälle joku pari kuukautta sitten. Mä menin sisään ja lukittauduin vessaan katsomaan, miltä mä näytin. Outs. Aika kamalalta. Mä pesin nopeasti mun kasvot ja pudistelin vähän mun likaisia vaatteita, ja astuin ulos vessasta. 

Se oli se hetki, kun mä sain melkein sydänkohtauksen.

Mä näin hahmon mun olohuoneessa, jos sitä paikkaa voi olohuoneeksi kutsua. Siellä oli oikeastaan vaan pöytä, kirppikseltä ostettu rikkinäinen matto ja seinää. 

Ei mun asunnon kamala ulkomuoto kuitenkaan mua säikäyttänyt, vaan se, että mun olkkarissa seisova hahmo ei ollut isä.

Se oli äiti.


Toinen teksti (nimetön tämäkin)

Mä nostin haarukkaa. Mä koitin työntää sen mun suuhun. Mä koitin syödä. Niellä. Päästää ruoan mun elimistöön.

Siinä onnistumatta.

Koska mä tiesin, että mä en kelpaa teille, jos musta tulee läski. Mä tiedän, että jotkut sanoo sen olevan epäterveellistä tai jotain, mutta mulla ei oo muita kuin te. Mun pitää vaan tulla vähän kauniimmaksi. Ei se oikeasti niin hankalaa voi olla.

Mä vein salaaatin roskikseen ja puin kengät jalkaan. Juoksulenkille mars!


Mä lähdin pihatietä pitkin metsäreitille, ja annoin mun ajtusten harhailla kauas, kauas pois. Mä kuulin jalkojen tasaisen rahinan hiekkaa ja kiviä vasten, tunsin viileän ulkoilman mun paljaissa sormissa ja näin valkoisen, ohuen lumikerroksen peittävän maan. Mulle tuli melkein rauhallinen fiilis, kunnes hirviöt tuli mun pään sisälle.

Mä tunsin, kuinka mun paksut kädet ja pullea maha painoi yhä enemmän. Yhä enemmän, kunnes musta tuntui, että mä en enää jaksaisi juosta. Mutta mä juoksin silti, koska mä tiesin, että mun tila ei paranisi, vaikka mä lopettaisin. Mä tunsin kuinka mua alkoi yököttää. Mä käännyin metsäreitillä ympäri, ja lähdin takaisin kotia kohti. Mulla olisi sinne vain kilometri, ehkä ihan vähän alle. 

Kotipihalla mä tunsin, kuinka oksennus tuli mun suuhun. Mä ällötin itseäni. 

Mä juoksin sisälle, vessaan, peilin eteen. Avasin mun takin vetoketjun - ja siinä se oli. Mun norsun kokoinen vatsa humpsahti näkyviin, ja mä oksensin lavuaariin. Ei kukaan normaali ihminen - kaunis ihminen näyttänyt tältä. 


 -


Kiva kun luit loppuun, tässä jo valmiiksi keksi ensimmäiselle kommaajalle: 🍪

Toinen teksti loppui vähän tyssähtäen, anteeksi siitä. Jotenkin mä en enää vaan saanut siitä aiheesta enempää tekstiä sulavasti. 

Nimi-ideoita saa laittaa, ja muutkin kommentit ovat toki tervetulleita! Nähdään toivottavasti jo viikon päästä :)

Kommentit

  1. Mun mielestä nämä molemmat tekstit on tavallaan ihania – tai siis ovat. Ei mitään tavallaan. Ihanasti osaat kertoa ajatuksista 🖤 Ei nää kuitenkaan ihan täysillä iskenyt. Ainakaan mä en päässyt tuohon ensimmäiseen tekstiin sisälle. Tai siis se alku on ihan superihana ja upea, mutta jotenkin tuo ”se oli äiti” kohta ei tuntunut toimivan. En tiedä hyppäsinkö vahingossa jonkun rivin yli, mutta ehkä olisi voinut kertoa siitä äidistä tarkemmin. Toinen teksti oli hyvin kirjoitettu – totuttua sun tasoa (niin kuin ensimmäinenkin tietysti) – mutta se aihe tuntuu vähän käytetyltä. Okei, mä itsekin kirjoitan käytetyistä aiheista, mutta ihan sama. Kyllä mä siis näistä tykkäsin ihan oikeasti 🖤 Ensimmäisellä lukukerralla eilen ajattelinkin vain, että onpa upeita tekstejä – ja ovathan ne. Sä olet Helmi upea kirjoittaja 🖤 Noin nuori osaa kirjoittaa ihan järkyttävän taitavasti tällaisista aiheista. Ihana 🫶🏻✨

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä vähän arvelin, että nämä ei välttämättä toimi täysin, koska mäkään en oikeen päässyt näitä kirjoittaessa kunnolla sisään. Kiitos kuitenkin ihanasta kommentista, ja ylipäätään siitä, että oot kommentoinut K&K:hon viime aikoina niin paljon <33

      Poista
  2. Anonyymi7.1.23

    Miten niin "nämä ei välttämättä toimi täysin"? Totta hitossa ne toimii, varsinkin ensimmäinen, ja toi "Se oli äiti." -kohta oli jotenkin ihanan pysäyttävä! Jälkimmäisestä en ehkä tykännyt niin paljon, mutta ensimmäinen; LOVELOVELOVELOVELOVE! 🖤🥀

    VastaaPoista
  3. Nimetön lukija8.1.23

    Oh. My. God.

    Helmi, sä olet jotain ykstoista, miten sä olet näin taitava? Ottaen huomioon, ettei nää ollut sun parhaita tekstejä, niin mitä hel-?

    *miettii sanoja, muttei keksi mitään*

    Tiedätkö mitä? Maailmassa on tasan yks ihminen, joka saa pysäytettyä sydämiä kirjoittamalla "Se oli äiti", ja se olet sä. ;)

    VastaaPoista
  4. Fiksutyyppi9.1.23

    Okei, ei nää muuhunkaan iskenyt ihan täysillä, vaikka ihania toki olivat. Toinen tuntui ehkä vähän hypähtelevältä? Tai ehkä siinä oli liikaa tapahtumaa? Jotenkin… Tykkäisin lukea tollaisen tekstin ehkä ennemmin jostain yhdestä lyhyestä hetkestä ja sinä aikana tulevista ajatuksista, mutta kyllä se näinkin toimi. Ensimmäisestä taas tykkäsin enemmän, mutta jotenkin mulle ei välittynyt niin hyvää kokonaiskuvaa siitä henkilöstä/sen elämäntilanteesta. Kyllä siitä toki ihan hyvin selkoa sai, mutta ehkä jos olisi paljastanut ihan pikkiriikkisen enemmän… Äh, mä kuulostan hyvin negatiiviselta, mutta noi on oikeesti vaan pieniä juttuja, jotka mua häiritsee. Kokonaisuudessaan, nää on hyviä tekstejä, ja sä olet aivan loistava kirjoittaja 💛

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Heips, Täällä Kastehelmi! Olisi ihanaa, jos kommentoisit, sillä palaute on suuri apu kirjallisessa kehittymisessäni. Niin positiivinen kuin negatiivinenkin käy, kunhan se on annettu ilman kiroilua tai rumaa kieltä. Kiitos, te kaikki upeat siellä! <33

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ilmoitustaulu

Ideoita kirjoittamiseen

Tarinablogilaisten Vain elämää