Keskusteluja, kipua kyyneliä #3

Kuva: Pinterest

Mä en oikeastaan yhtään tiedä, mikä muhun iski. Jotenkin tää tarina yhtäkkiä lähti muotoutumaan erilaiseksi, ja... Äh, lukekaa itse. Tuskin tässä muita höpötyksiä edes tarvitsee!

(Luultavasti (!) ainakin yksi osa vielä tulossa tähän jatkotarinaan.)

Lähetin sinulle viestin.

Vastasitko sinä?

Et tietenkään.

Ensimmäisenä päivänä

menin kouluun, odotin,

että kotiin tullessani

puhelimeni näytöllä näkyisi ilmoitus:

Whatsapp - 💔.

Alla lukisi viestisi,

miten olisit pahoillasi, 

toivoisit,

että voisimme taas olla, 

niin kuin ennenkin.

No, eihän niin käynyt.

Toisena päivänä 

mä vielä varmistin,

että viesti oli varmasti,

ihan varmasti saapunut

perille asti. 

Viestin alla näkyi 

kaksi sellaista merkkiä,

harmaita,

ei sinisiä.

Toivoa siis vielä oli, sillä

et ollut painanut 

punaista "estä" nappulaa.

Kolmantena päivänä 

kauhu alkoi jo koputella selkään.

Oli lauantai, joten kaikki

mitä silloin tein, oli 

maata sängyllä 

puhelin kädessä,

maata,

maata

ja maata. 

Et vieläkään 

ollut katsonut viestiäni.

Olit vain 

ollut paikalla, keskustellut

muiden kanssa. 

Neljännen päivän koittaessa

koitin deletoida

viestin, mutta ei,

onnistuin jostain typerästä syystä

poistamaan sen

vain itseltäni. 

Puhelin lensi ikkunasta ulos,

onneksi vain ensimmäisestä

kerroksesta, takapihan nurmikolle.

Eihän se edes kovin 

kallis ollut,

vain joku vanha,

huono Nokia. 

Nyt on viides päivä,

toivoa ei

enää ole. 

Kenelläkään ei vaan voi mennä

vastaamiseen 

viittä päivää.

Pitää vain 

hyväksyä se:

sinä et vastaa. 

Etkä tule 

sitä tekemäänkään.

Tänään olisi koulua, mutta

ei minulla ole 

voimia sellaiseen.

Vanhemmat ovat lähteneet 

töihin, ja palaavat

vasta viideltä.

Voin siis ihan rauhassa

vajota omiin

säälittäviin murheisiini.

Puhelimeni piippaa,

hätkähdän,

tartun siihen,

avaan sen.

Vihdoin 

lukitusnäytöllä lukee

WhatsApp - 💔.

Alla

on viesti.